Todellinen lohduttaja surussa

Käyttäjän Vesa Partanen kuva
To, 14.6.2018 -- Vesa Partanen

Suru kohtaa jokaisen jossain vaiheessa elämää. Monenlaisia menetyksiä osuu kaikkien kohdalle. Läheisen kuolema on syvin suru, joka voi esimerkiksi kohdata yllättäen onnettomuuden seurauksena tai kroonisen sairauden tunnustettuna päätepisteenä. Suruprosessissa on erilaisia vaiheita ja surutyönäkin tunnetussa ilmiössä on tunne-elämän koko skaala läpikäytävänä. Suru on aaltoliikettä. Välillä tuntuu, että aallot tempaavat täysin mukaansa ja tukahduttava tunne pusertaa rintaa. Välillä seesteisinä hetkinä muistelee kiitollisena yhteistä matkaa läheisensä kanssa ja sen erilaisia kokemuksia.

Isäni kuoli kesäkuussa kaksi vuotta sitten. Välittömästi uutisen kuultuani otin omaa aikaa ja muistelin pitkään yhteisiä hetkiä isän kanssa. Aina isäni eläessä en varmaan osannut ilmaista kiitollisuuttani – ainakaan niin vahvasti kuin tuolloin koin. Pysähtyminen on terapeuttista. Omassa suruprosessissani kaikkein tärkeimmäksi koen edelleen tuon rauhassa viettämäni yksityisen ajan.

Muutoinkin olen ymmärtänyt sen, että tiettyjen surun vaiheiden läpi eläminen on jollain tavalla sidoksissa aikaan. Kun elämä kuitenkin onneksi jatkuu, ja muistoja kertyy kerroksiksi toistensa päälle ilman läheisensä läsnäoloa, voi olla vaikeaa tavoittaa jossain vaiheessa myöhemmin enää omia syviä tunteitaan menetykseen liittyen. Näin jotakin tärkeää suremisessa voi jäädä tapahtumatta. Jos suru koteloituu, se voi alkaa oireilla yllättävälläkin tavalla. Olen esimerkiksi tavannut toisille tukeaan auliisti tarjonneen henkilön, joka muita auttaessaan ja vahvana pysyessään jätti oman surunsa sivuun. Sanatarkasti hän totesi kaksi ja puoli vuotta isänsä kuoleman jälkeen, että tuossa vaiheessa tuntui paljon pahemmalta kuin alussa isän kuoleman jälkeisinä aikoina.

Isäni hautajaisista nostan esille kirjoitukseni otsikon tapahtuman. Siunaustilaisuus oli päättynyt ja hautajaissaatossa kuljetimme arkkua kärryillä Ylösnousemuskappelista rinnettä alas. Aivan yhtäkkiä tunsin pienen käden, joka tarttui kevyesti omaan käteeni. Lapsenlapseni, joka tuolloin oli 3-vuotias, oli kipaissut äitinsä luota kulkueen kärkeen ja spontaanisti kosketti kättäni ja paljon enemmän. Tunsin sukupolvien välistä yhteyttä tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Isäni matka ajassa oli päättynyt ja muuttunut näkemiseksi. Minä sukuhaaramme vanhimpana miehenä olen saattamassa isää viimeisellä matkalla, ja pieni elämänsä alussa oleva poika lohduttaa syvästi vaariaan. Ymmärsin tuossa hetkessä kokemuksellisesti, mitä isovanhempien siunaus merkitsee laajasti sukujen kohdalla. Isäni kohdalla tiedän menettäneeni uskollisen esirukoilijan. Jotenkin koen, että tuossa hetkessä viestikapulaa vaihdettiin ja omaan tehtävääni sain erityisen valtuutuksen. Tehtävänäni on siunata tulevia sukupolvia ja heidän elämäänsä.

Lapsen käsi kädessäni opettaa minulle lohduttamisesta todella paljon. Siinä poika kulkee rinnallani hiljaa, osoittaa välittämistä luontevalla ja eleettömällä tavalla. Hän on käytettävissäni, jos tarvitsen jotakin. Tukee niin, että tuntuu, mutta ei tee asiasta mitään numeroa. Kuuntelee keskittyneesi sydämellään ja kysyykin jotain, kun sen aika on. Miten ihminen osaakin olla niin aito? Ilman suoritusta, velvollisuutta tai väkinäistä kohtaamista on läsnä sen ajan ja koko matkan kuin tarvitaan ja sen jälkeen jatkaa omia touhujaan.

Kuvaa tilanteesta olen katsonut myöhemminkin kiitollisin mielin. Uskovana miehenä olen ajatellut asiaa myös niin, että samalla tavalla Vapahtajamme pitää kädestämme kiinni surunkin hetkinä. Jospa vain tiedostaisin sen, kokisin sen ja ymmärtäisin täysin, mitä se merkitsee.