Parin viime vuoden ajan ilo tuntui kadonneen, kun koko ihmiskuntaa piinasi koronapandemia. Kun se alkoi helpottaa ja kokoontumisrajoitukset purettiin, ilo palasi ihmisten elämään.
Juuri kun elämä oli helpottumassa, syttyi Ukrainassa sota, jonka kauheuksien näkemiseltä ja kuulemiselta emme kukaan ole välttyneet. Olemme toivoneet ja rukoilleet sodan päättymistä ja Jumalan apua, mutta sota vain jatkuu ja jatkuu…
Raamattu puhuu paljon ilosta ja kehottaa meitä iloitsemaan. Eikö tunnu sopimattomalta, että lähimmäisten kärsiessä ja omienkin surujen, sairauksien ja menetysten keskellä meidän pitäisi iloita? Meitä kehotetaan iloitsemaan, ei vain rauhan ja hyvinvoinnin aikoina, vaan aina ja lakkaamatta.
Sodan alettua huomasin, miten lannistavasti se vaikutti minuun. Monesti uutisia katsoessani vain itkin. Kun joku ystävä tai sukulainen kysyi kuulumisiani, en kyennyt vastaamaan: "Kiitos, voin hyvin!" Sopertelin, että "eihän minulla ole mitään hätää, mutta kun on tuo sota….."
Miksi raamattu kehottaa, suorastaan käskee, meitä iloitsemaan kaikissa olosuhteissa ja niistä huolimatta? Jo VT:ssa sanotaan: "Ilo Herrassa on teidän väkevyytenne" (Neh.8:10). Tarvitsemme voimaa ja väkevyyttä eniten juuri silloin, kun olemme heikoimmillamme.
Ilo on tunnetila, jossa ihmisen on hyvä olla. Siksi moni etsii iloa elämäänsä. Hauskanpito ystävien kanssa, "nauru ja karkelo", "ilojuhlat", joista raamattukin puhuu, luovat lyhyitä ilon hetkiä ja kuuluvat elämään, sen eri vaiheisiin. Toivottavasti elämässämme on myös suurempia ja syvempiä ilon aiheita: hyvä terveys, perhe, ystävät. Työkin voi tuottaa iloa.
Daavid laulaa: "Sinä annat sydämeeni suuremman ilon kuin kukaan saa viinin ja viljan runsaudesta." (Ps. 4:8) Daavid ei tarkoita laulussaan tavanomaisia, isojakaan ilon aiheita vaan vielä suurempaa iloa, jonka vain Herra antaa. Se ilo on selittämätön ja täyttää sydämemme. Se ei ole riippuvainen elämämme olosuhteista. Sen voi kokea, vaikka olisi sairas, koditon, yksinäinen, työtön.
Kiitosvirsi, psalmi 100, kehottaa meitä palvelemaan iloiten. Ev.luterilaisessa kirkossa jumalanpalvelus päättyy yleensä toivotukseen: "Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten." Ilon jakaminen on tärkeää ja merkityksellistä. Vanha sanonta kuuluu: "Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo." Se voi olla myös moninkertainen ilo.
Paavali kehottaa roomalaisia: "Iloitkaa iloitsevien kanssa" ja jatkaa: "itkekää itkevien kanssa". Meitä siis kannustetaan osallistumaan lähimmäistemme iloihin ja suruihin. Ei surun murtamalle kannata iloa tarjoilla. Hän tarvitsee myötäelävää lohdutusta. Ja on hämmästyttävää, miten usein senkaltainen osallistuminen voi johtaa ilon syntymiseen surun rinnalle. Ilo ja suru kulkevat monesti elämässä hyvin lähekkäin.
Samalla kun meitä kehotetaan iloitsemaan, meitä kehotetaan myös kiittämään.
"Kiittäkää joka tilassa" ja "kiittäkää kaikesta". (1.Tess. 5:18) Ilo ja kiitos kuuluvat yhteen. Ilo kumpuaa kiitollisuudesta, että saamme kokea Jumalan armoa ja rakkautta, hänen hyvyyttään ja huolenpitoaan.
"Herra, kädelläsi iloita mä saan,
se on rikas käsi antamaan……" (HL 566)