Muutin Turkuun syksyllä 1998 opiskelemaan luokanopettajaksi. Taakse jäi pieni maalaiskaupunki Keski-Suomessa, jossa elämä oli pyörinyt pienten tuttujen kuvioiden ympärillä. Hyvä seurakunta tuttuine kavereineen, joiden kanssa oli musisoitu, urheiltu ja eräjormailtu koko silloinen nuoruusaika, jäi taakse. Turusta en tuntenut ketään. Jännitystä oli ilmassa.
Aloin käymään seurakunnassa päiväjumiksissa ja silloisissa iltakirkoissa, kävin myös Vapiksella. Isossa seurakunnassa oli tuolloin ison seurakunnan haaste nähdä ja kohdata uusi tulija. Taisin sen ensimmäisen syksyn käydä istumassa penkissä, eikä monikaan tainnut havaita uutta läsnäolijaa. Tai saattoi havaita, mutta ehkä molemminpuolinen kynnys tutustua oli liian suuri. Itse en kovin aloitteellinen ollut sosiaalisissa suhteissa. Ei kuulunut silloin vahvuuksiini, eikä taida oikein kuulua vieläkään.
Ensimmäisen vuoden keväällä erään iltakirkon jälkeen pari seurakunnan nuorta kaveria tuli alakerran naulakoilla jutustelemaan. Esittelivät itsensä ja kyselivät kuka olin. Hetken keskusteltuamme pyysivät mukaan vastaperustettuun soluunsa. Lupauduin mukaan ja ensimmäinen askel tiiviimpään seurakuntayhteyteen oli otettu.
Kului hetki ja silloinen nuorisopastori aloitteli uudelleen nuorteniltoja. Hän pyysi minua mukaan uuteen nuorisotiimiin. Se oli seuraava askel, jossa tutustuin jälleen uusiin hienoihin tyyppeihin ja aloin kantamaan vastuuta seurakunnassa. Samalla pääsin mukaan seurakunnan nuorten musaporukoihin ja jälleen uusia kaverisuhteita syntyi. Joitakin vuosia myöhemmin samaisen nuorisopastorin toimesta aloitimme YX -illat. Niiden parissa vierähtikin pitkä tovi. Yx -iltoja vetäessäni niiden yhdeksi pääjutuksi tulikin tarjota mahdollisuus tutustua muihin samanikäisiin ja päästä matalalla kynnyksellä tekemään omien vahvuuksien kautta mielekkäitä asioita seurakunnassa.
Oma kokemukseni seurakuntaan ”sisäänpääsemisestä” ei ollut helpoin mahdollinen. Sen takia olen erityisen iloinen siitä, että nykyään meillä on seurakunnassa paljon ns. matalan kynnyksen mahdollisuuksia tutustua ja kohdata. On luontoretkiä, peli-iltoja, kahvituksia jumisten yhteydessä, erilaisia isoja taideprojekteja päästä mukaan tekemään, monenlaista mielekästä toimintaa eri-ikäisille jne. Mikään toiminta ei tietenkään itsessään korvaa ihmisten kohtaamista, mutta ne monesti mahdollistavat sen. Uskallan väittää, että ilman kohtaamista ja yhteyttä monikaan ei kovin pitkään yksin olisi mukana seurakunnan toiminnassa, vaan hän etsisi sen yhteyden muualta.
Tarvitsemme ympärillemme ihmisiä, joiden kanssa jakaa ja kokea sitä, mihin uskomme. Joten toivotan rohkeutta meille kaikille nähdä ja kohdata niitä uusia ja vieraita kasvoja, joita näemme seurakunnalla. Monille se kohtaaminen voi olla erittäin merkityksellinen ja se voi saada hänen elämässä aikaan isoja asioita. Itselleni kävi juuri näin. Kiitos Taivaan Isälle ja niille muutamalle rohkealle nuorelle, jotka minusta ensimmäisenä nappasivat kiinni Puistokadun naulakoilla.