”Minun sieluni on hylätty ja rauhaton, olen unohtanut onnellisen elämän” (Valitt. 3:17)
Joskus elämä näyttää ja tuntuu siltä, ettei ole olemassa mitään syytä ylistää Jumalaa. Aikaisempi ylistyskin alkaa tuntumaan vieraalta ja tämän takia on vaikea palauttaa mieleen, miten ylistää Jumalaa. Ylistyksen tilalle on tullut syvä valitus, pelko ja ahdistus. Aikamme nämä tunteet pysyvät meidän sisällämme ja yhtenä hetkenä huomaamme kertoneemme ne Jumalalle. Valitus on voinut olla pieni huokaus tai suuri huuto.
Raamattuun on ylistyslaulujen rinnalle kirjoitettu myös useita valitusvirsiä. Niissä meitä edeltäneet uskovat ovat vuodattaneet Jumalalle omaa elämän tilannettaan, sen kurjuutta tai koko oman kansansa vaikeaa kohtaloa. Nämä tallennetut valitukset kuvaavat syviä inhimillisiä tunteita, aivan samoja tunteita, kun mitä me edelleen tunnemme vaikeuksiemme keskellä.
”Sinä kyllä muistat, että sieluni on painunut maahan. Tämän minä painan sydämeeni, sen tähden minä toivon.” (Valitt 3:20,21)
Aikanaan valituksesta tulee esille toisenlainen näkökulma – toivo. Lopulta Jumalalle kerrottu valitus on tehnyt tehtävänsä. Se on kuvannut muutakin, kun kertomusta omasta tilanteesta. Se on kertonut luottamuksesta Jumalaan. Hyvään Jumalanaan, joka ei käännä selkäänsä meille, vaikka elämässämme on aihetta valittaa. Lopulta valitus onkin ollut luottamusta ja ylistystä Jumalalle niillä tunteilla, joita meillä silloin on, kun elämässä tapahtuu suunnittelemattomia ja ei-toivottuja asioita.
”Herra on hyvä Häntä odottaville, jokaiselle, joka Häntä etsii” (Valitt. 3:25)
Pohjattomaltakin tuntuva valitus kuvaa lopulta pohjatonta luottamusta Jumalaa kohtaan. Mitä tahansa elämässäsi tapahtuu voit turvautua – myös valituksen kautta!