Blogit

Ilahduin elämäni ensimmäiselle blogille annetusta ajankohdasta: joulukuun 1. päivän myötä olemme taas siirtyneet kalenterillisestikin odottamaan pimeyden keskellä valkeuden voittoa.

Mielenkiintoista, että olin kirjoittamassa tätä blogiani otsikon aiheesta ennen kuin Keidas- lehti kopsahti postiluukusta ja huomasin sen pääkirjoituksen käsittelevän samaa aihetta. Myös seurakunnassa pidetty isänpäivän puhe, jonka kuuntelin netin kautta, käsitteli samaa teemaa herkällä tavalla.

Ensitreffit alttarilla on tositelevisiosarja, jossa toisilleen ennestään tuntemattomat ihmiset kohtaavat toisensa ensikerran alttarilla. Ohjelmassa parisuhteen asiantuntijat pyrkivät löytämään tosilleen parhaiten sopivat parit. Formaatti synnyttää monenlaisia mielipiteitä, eikä siitä tässä yhteydessä sen enempää.

Parin viime vuoden ajan ilo tuntui kadonneen, kun koko ihmiskuntaa piinasi koronapandemia. Kun se alkoi helpottaa ja kokoontumisrajoitukset purettiin, ilo palasi ihmisten elämään.

Juuri kun elämä oli helpottumassa, syttyi Ukrainassa sota, jonka kauheuksien näkemiseltä ja kuulemiselta emme kukaan ole välttyneet. Olemme toivoneet ja rukoilleet sodan päättymistä ja Jumalan apua, mutta sota vain jatkuu ja jatkuu…

Ylellä pyörii otsikon mukainen ohjelma, jossa julkisuudesta tunnetut henkilöt kokoontuvat yhteen kuuntelemaan toistensa merkityksellisiä kappaleita elämän varrelta. Studiobändi artisteineen esittää kappaleet ja vieraat yrittävät arvailla, mikä kappaleista oli kenenkin mukanaan tuoma kappale. Lopuksi vieraat kertovat, miksi olivat valinneet juuri kyseisen kappaleen. Monia hauskoja ja koskettavia tarinoita on löytynyt kappaleiden takaa.

Lomapäivä. Vesisateen uhka. Lähtisimmekö luontopolulle kävelemään vai jäädäkö mökkiin lukemaan? Mitä muuta vuokramökin ympäristössä voisi olla, jossa vesisade ei niin haittaa. Läheltä löytyi Matias-kappeli. Ihan muutama minuutti autolla. Auki koko päivän. Siis sinne.

Viime aikoina on pyörinyt paljon mielessä riittämättömyyden tunne, joka tuntuu vaivaavan erittäin suurta osaa ihmisistä, ellei peräti kaikkia. Ihmisiä tuntuu askarruttavan kysymys siitä, olenko riittävä sellaisena kuin olen. Kelpaanko tällaisenaan? Riittääkö oikeasti se, kuka olen? Mitä minun on saavutettava, että kelpaisin muille tai edes itselleni?

Perintö jonka minä olen saanut, ei ole rahassa mitattavissa. Se on kaikki se hengellinen ja maallinen hyvä mitä olen omilta vanhemmiltani saanut, ja edelleen saan. Se on ollut esimerkki uskosta, Jumalasta, vanhemmuudesta ja vanhempana olemisesta, se mitä rakkaus omia lapsia kohtaan on ja miten tehdään hyvää, myös vaikeina aikoina. Siitä ammennan myös omien lasteni kanssa. Mietin usein, että jos omat vanhempani ovat selvinneet, niin miksi minä en pärjäisi. He ovat kirjaimellisesti antaneet koko lapsuudenperheeni Jumalalle, ja Jumala on pitänyt meistä huolen.

Seurakunnassamme on alettu säännöllisesti rukoilla uusia tai entisestään syveneviä ihmissuhteita heidän kanssaan, jotka eivät vielä tunne Jeesusta. Tähän liittyen aloin pohtia ystävyyden syntyä. Ystävystyminen taitaa olla ainakin itselleni se vaikeampi juttu, syntynyttä ystävyyttä taas on sitten jo helpompi pitää yllä.

Heinäkuu on monilla työssäkäyvillä ihmisillä joko kokonaan tai ainakin osittain loma-aikaa. Jotkut voivat aloittaa lomansa virkein mielin, toiset taas melkeinpä lopen uupuneina. Muistan vuosien takaa tilanteen, jossa olin lomani alkaessa niin väsynyt, että aidosti pelkäsin, että en toipuisi työkuntoon lomani aikana. Niin sitten myös kävi, että en ollut loman loputtua palautunut väsymyksestäni ja aloitin työn pamppailevin sydämin.